2: Erilainen nuori

Olen nyt ensimmäisen kirjan puolivälissä. Viimeksi päivittäessäni oli Emilia orastavasti kotiutunut Uuteen Kuuhun ja seuraavaksi menossa kouluun. Tässä välissä on ehtinyt tapahtua kaikenlaista eikä Emilia enää ole yhteisöissään varsinainen tulokas, vaan vakiinnuttanut asemansa hyvässä ja pahassa.

Ernuilusta ja teiniangstista on puhuttu kirjasarjan yhteydessä, ja vaikka Emilia ei vielä olekaan kuin esiteini, niin ymmärrän määritelmät koko ajan paremmin. Päähenkilö on hyvin herttainen ja sympatiaa herättävä, mutta kyllä myös hyvin elävästi ja todentuntuisesti kuvattu erilainen nuori, joka on hyvin varma omasta erityislaatuisuudestaan ja saa sille tietysti katettakin ihan oikeasta lahjakkuudestaan sekä lähiympäristön tiettyjen tahojen ihailusta. Luonnekuva on mielenkiintoisella tavalla erilainen kuin Vihervaaran Annan. Tämä on kroonisesti huonosta itsetunnosta kärsivä toiminnan ihminen, vaikka sekoilee ja mokailee ja kirjoittaa "kuvauksia". Emiliaa on vaikea kuvitella edes yrittämään mitään maatalon töitä. Tosin Montgomery onkin kirjoittanut hänet rikkaan talon ottotyttärenä sellaiseen asemaan, ettei hänen paljoa tarvitsekaan tehdä, kotona nyt siis ainakaan. Paitsi olla nöyrä ja kuuliainen, ja se nyt ei varsinkaan onnistu.

Kuviossa on tietty määrä sellaista britti-imperiumin kulttuuripiirin uskoa sukuperimästä kumpuavaan luontaiseen ylemmyyteen. Joissakin tiukoissa tilanteissa Emilia saa tiedostamattaan käyttöönsä "Starrien katseen", jolloin ankaran Elisabet-tädinkin on nöyrryttävä hänen edessään. Näin hän säästyy kauniiden pitkien hiuksiensa leikkaamiselta ja saa pitää kissanpennun, jota oltiin jo koetettu julmasti hukuttaa.

Enimmäkseen Emilian elämä suhteessa aikuisiin on kuitenkin jatkuvaa itkuista taistelua epäoikeudenmukaisia määräyksiä ja nöyryytyksiä vastaan. Elisabet-tädillä osoittautuu tässä lukemassani jaksossa olevan sentään tietty määrä suhteellisuudentajua, mutta opettajatar neiti Burnell on pure lawful evil, mitä määritelmää viime kirjoituksessani yritin sovittaa Elisabetin harteille. Nyt lukemani pätkän viimeisessä luvussa opettaja saa Emilian kiinni runojen kirjoittamisesta tunnilla ja järjestää järisyttävän pilkkashown luokan edessä - ja sitten yrittää polttaa runot luokan takassa ja kun Emilia estää sen fyysisellä toiminnalla, pitää tätä niin pöyristyttävänä tottelemattomuutena, että menee Uuteen Kuuhun puhuttelemaan Elisabetia saadakseen Emilian pyytämään anteeksi polvillaan. Tämän Emilia väistää näppärästi, kun "heikkolahjaisena" pidetty Jimmy-serkku huomauttaa oikealla hetkellä, ettei ihmisen tule polvistua kuin Jumalan edessä. Tässä siis avuksi tulevatkin yhtäkkiä pohjoisamerikkalaisen demokratian perusideaalit!

Muuten Jimmy-serkusta tuntuu olevan tarinan aikuisista enemmän apua kuin hyvää tarkoittavasta Laura-tädistä, josta ei ainakaan vielä ole oikein ollut kuin lässyttämään ja tarjoamaan lohdutukseksi pikkuleipiä.

Mutta pelkkää angstia ja ahdistusta ei Emilian elämä koululaisena kuitenkaan ole, sillä aikuisten maailman ulottumattomissa hän on jo onnistunut rakentamaan tiiviiltä vaikuttavan pienen kaveripiirin, joka tullee vaikuttamaan asioihin läpi sarjan. Ateistilääkäri Burnleyn rempseästä Ilse-tyttärestä tulee bestis, vaikka itse kummankin kipinöivän luonteen takia eeppisiäkin riitoja käydään. Ilse on raivareita saava suorasuu, Emilia taas enemmänkin asioiden hautoja ja murehtija, jonka vieteri venyy ennen katkeamistaan paljon pidemmälle. Mutta selvästi nämä kaksi täydentävät toisiaan.

Poikiakin on ja tietysti Emiliaan ihastuneita sellaisia. Herkkä taiteilijasielu Teddy on hienovaraisen ystävällisesti läsnä, mutta nyt luetun jakson loppupuolella kohdataan merillä lapsuutensa viettänyt Perry, kun tämä pelastaa Emilian vihaiselta sonnilta. Tästä seuraava kohtaus on kirjan toistaiseksi huvittavimpia, kun Montgomery kuvaa, miten Emilia tietämättään saa ujolla katseellaan Perryn ikuiseksi orjakseen. Siitä paikasta tämä päättää ryhtyä Uuden Kuun renkipojaksi ja aloittaa myös koulun, jossa ei ole aiemmin käynyt. Sekä kotona että koulussa Perrystä onkin ihan käytännön apua, kun tämä pistää kiusaajia ja mahdollisuuksien mukaan aikuisiakin järjestykseen.

Tuskinpa on liioiteltua olettaa, että vielä aikuistuvankin Emilian sydämen on käytävä kamppailua näiden kahden hyvin erilaisen jätkän välillä. Mutta ei spoilereita, kiitos!

Kaiken kaikkiaan nyt lukemani muistuttaa monin tavoin siitä tosiseikasta, että kyllä, nuoriso on pohjimmiltaan samanlaista läpi aikojen, vain olosuhteet muuttuvat - ja ehkä nekin enemmän pintapuolisesti.

Hyvää luontokuvausta ja paikalliskuvausta. Osa tarinankerronnasta on sijoitettu Emilian pitkiin kirjeisiin kuolleelle isälle, mikä on vähän raskas ratkaisu. Mutta todella kiinnostuneena tätä lukee, joten ei kun jatkuu.