11: Tämmöistä vai semmoista?

 

Masentavaa, suoranaista tervanjuontia on lukea tätä toiseksi viimeistä pätkää, jossa vuodet vierivät ja elämä tuntuu ajavan Emilian ohi eikä suurin kirjallinenkaan onnistuminen kompensoi sitä, että rakkausasiat ovat perustavanlaatuisesti metsässä.

Peruskuvio on koko ajan sama: Ilse ja Teddy ja Perrykin liehuvat missä liehuvat, Emilia jäkittää Uudessa Kuussa. Häneltähän ei puutu kosijoita, tässä jaksossa Montgomery tuntuu heittävän epätodennäköisiä sellaisia Emilian elämän statisteiksi melkein trollauspohjalta.

On Mark Greaves, jenkkikirjailija, jonka kertomus pitää julkaistaman paikallislehdessä, mutta viimeinen arkki on kadonnut. Lyhyellä varoitusajalla Emilia kutsutaan kirjoittamaan omasta päästään tarinan loppu uusiksi ja ammattimainen friikkuhan tekee mitä käsketään. Mutta sitten eräänlaiseksi sähkövaloajan urbaaniksi boheemisekoilijaksi kuvattu Greaves ilmaantuu Uuteen Kuuhun haukkuakseen päähenkilömme maanrakoon kertomuksensa teurastamisesta - vain rakastuakseen siinä paikassa niin, että päättääkin sen sijaan kosia.

No, ei natsaa.

Eikä natsaa sillä japanilaisella prinssilläkään, joka Louise-tädin siivellä päätyy Prinssi Edwardin saaren oloja ihmettelemään. Hän keskustelee kyllä Emilian kanssa kävelyretkillä syvällisistä kysymyksistä ja antaa tälle lahjaksi agaattisammakon, jota järkyttynyt suku pitää kihlauksen merkkinä, mutta jos sellainen ehdotus on esitetty, on vastaus ollut ei.

Näitä karikatyyrejä ei jaksa ottaa sen vertaa todesta, että viitsisi edes alkaa puida japsiprinssin kuvauksen orientalistisia kliseitä. On selvää, että Montgomery on kirjoittanut heidät tarinaan vain saadakseen jotain tapahtumaan.

Sillä oikeasti ei tapahdu mitään.

No, kirjoitusrintamalla sentään tapahtuu. Vaikka Deanin valheellisten moitteiden myötä tuhottu Unelmien kauppias kuvataan edelleen Emilian mestariteokseksi, niin uutta vauhtia tekemisiinsä hän saa rennommalta pohjalta, alkaessaan tätiensä ja Jimmy-serkun huvitukseksi kirjoittaa eräänlaista tapakomediaa, aikansa kirjallista sitcomia. "Säädyllinen ruusu" -nimen saanut tarina valloittaa kuulijansa ääneen luettuna siinä määrin, että Emilia päättää tehdä siitä oikean kässärin, jota voi tarjota kustantajille.

Tietysti sitten tulee hylkyä hylyn perään ja huolestuttavista masennukseen viittaavista oireista kärsivä päähenkilömme päättää unohtaa koko paskan.

Mutta viisas Jimmy-serkku - tarinan johdonmukainen ja vain hatarasti verhottu päähyvis - on omia aikojaan lähettänyt kässärin isolle USA;n puolen kustantamolle, jota Emilia ei itse olisi voinut uneksiakaan lähestyvänsä. Ja sieltähän sitten tulee myönteinen julkaisupäätös ja ennen pitkää kovakantinen kirjakin kouraan! (Näköjään kuitenkin vain yksi tekijänkappale.)

Joka tapauksessa Emilia on nyt julkaistu kirjailija, vaikka ehkä sellaisen teoksen myötä, jota ei oikeastaan ollut esikoisekseen kuvitellut.

Vaan ei sekään häntä lohduta. Kun Teddy ja Ilse tulevat taas lyhyiksi kesäpäiviksi Blair Wateriin, tuntuu kaikki kusevan lopullisesti.

Ja kuka on syypää? Kumpikin tai ei kumpikaan! Emilia kuulee Teddyn merkkivihellyksen eräänä iltana, mutta päättää itsepintaisesti, että hänpä ei enää juokse tuon jätkän perässä.

Kaikkihan on silkkaa väärinymmärrystä, Kuvittajana mainetta saanut Teddy ikuistaa Emiliasta vähintään silmät kaikkiin kuvituksiinsa. Kyllä lukija tietää, että nämä kaksi kuuluvat toisilleen. Lukija saa Emilian näkökulman, josta käsin Teddy ei enää välitä hänestä; rivien välissä on Teddyn näkökulma ja hänellä aivan yhtä perusteltu syy olettaa päinvastaista.

Ja sitten, kaiken sotkun huipentumana, Ilsen ja Teddyn jo poistuttua, tulee ensin mainitulta kirjeessä uutinen: nämä kaksi ovat menossa naimisiin.

Ilse ei rakasta Teddyä vaan Perryä. Teddy ja Emilia rakastavat toisiaan, se on päivänselvää. Kaikki ovat puhuneet toistensa ohi ja sotkeutuneet liian moniin sekaviin kuvioihin hapuillessaan aikuisuuteen. Asioita ei ole ainakaan helpottanut se, että elämä ja ammattiuran tavoittelu ovat vieneet lapsuudenystävät eri suuntiin.

On ilmeinen viihdekirjallisuudessa norminmukainen tapa ratkaista tämä vyyhti ja aikaa siihen on nyt viitisenkymmentä sivua. Niiden mittaan siis selviää, onko kyse "tämmöisestä" vai "semmoisesta" kirjasta.

Veikkaan edelleen "tämmöistä", mutta arvostan Montgomerya siitä, että hän on vuodattanut näille sivuille riittävästi aidontuntuista angstia, ettei "semmoinenkaan" tunnu mahdottomalta