Loppulausunto: Nuupahtamisen dynamiikasta

 

Biografinen kirjallisuudentutkimuksen suunta ei ole ollut pinnalla enää aikoihin ja aika varovaisestihan sillä tulisi operoida silloinkin kun operoi, mutta L.M. Montgomeryn keskeisiä kirjasarjoja on aika vaikea olla tulkitsematta kirjailijan elämää vasten. Anna-sarja teki hänestä menestyskirjailijan ja Runotyttö-sarja (tai oikeammin Emily-sarja, tästä lisää jäljempänä) on eräänlainen metafiktio, joka kertoo kirjailijan omista menestykseen johtaneista vaiheista. Toki kaikin mahdollisin kaunokirjallisen kärjistämisen keinoin, mutta kuitenkin.

Pidän luultavana, että Emilian läpimurtoteos "Säädyllinen ruusu" rinnastuu täysin Montgomeryn klassikkodebyyttiin Anne Of The Green Gables (Annan nuoruusvuodet) sitä myöten, että Prinssi Edwardin saaren local personit ovat saaneet kovasti jutunjuurta miettiessään, kuka hahmo vastaa ketä tosielämässä,

Oikeastaan kaikki Montgomeryn omassa elämässä vastaa suurin piirtein Emilian kokemuksia: orpous, konservatiiviset kasvuolosuhteet, opettajantyö, lukuisat hylätyt kosijat ja onnettomasti päättyneet rakkaudet.

Emily-kirjat on kirjoittanut viisikymppinen menestyskirjailija, jonka elämässä kaikki ei silti ole ollut hyvin. Jatkuva tappelu kustantajan kanssa, kriitikkojen arvostuksen puute ja vaikea avioliitto pappispuolison kanssa lienevät synkistäneet kirjailijan mieltä ja se sarjassa kyllä näkyy. Varsinaisen autofiktion sijaan hän on paennut kasvuvuosiinsa, mutta nekin ovat tarjonneet vain lisää käsittelemättömiä traumoja.

Lopputuloksena on nähdäkseni nuortenkirjallisuuden synkimpiin kuuluva klassikkosarja.

Jos trilogiaa tarkastelee kokonaisuutena, huomaa helposti sen tummenemisen loppuaan kohti. Toki heti ensimmäisen kirjan alussa lähdetään liikkeelle varsin tummissa tunnelmissa, kun orpoutunut 11-vuotias Emilia tempaistaan tunteettomilta ja ymmärtämättömiltä vaikuttavien siihen asti vieraiden sukulaisten keskelle, mutta "Uuden Kuun Emilia" syntyy ja syttyy sittenkin varsin nopeasti, raivaa oman tilansa niin kotona kuin koulussa, löytää kirjallisen kutsumuksensa ja myös sarjan ihmissuhteita loppuun asti markkeeraavan kaveripiirin.

Teini-Emilia tuntuu oikeastaan pystyvän mihin vain. Ehkä jotkut pitävät häntä omituisena, ehkä bestis-Ilse on perinteisessä mielessä kauniimpi, ehkä tädit ja sedät paheksuvat, mutta näistä välittämättä Emilia kulkee "alppipolkuaan" ja saa kaikki skandaalitkin siloitelluksi ja vähitellen paikallista mainetta kirjoittajana. Viimeistään "Murrayn katse" tekee epäilijöistä selvää. Ja jos sydämen syvä rakkaus kasvutoveri Teddyyn ei oikein otakaan realisoituakseen, niin hei, teinejähän tässä vielä ollaan ja aikaa on.

Eniten Emily-sarjassa romantisoidaan silti luovuutta. Emilian "leimahdukset" on kirjailija suoraan kertonut ottaneensa omista kokemuksistaan, hän koki luovuutensa toimivan noin. Tämän tiedon välossa on helppo päätellä sankarittaren muun kirjoittajanuran edenneen ainakin kokemustasolla suunnilleen trilogiassa kuvatulla tavalla. Askel eteen, yksi sivuun, yksi taakse, kaksi eteen. Koko ajan isompia lehtiä julkaisemassa novelleja. Koko ajan enemmän kyläluutia huutelemassa perään. Päihdyttävä havainto, että tällä tavalla itsenäinen nuori nainen voi saada rahaa.

Kirjoittaako Montgomery nuoren itsensä puolustuspuhetta, kun laatii aukottomat perustelut sille, että Emilian on jäätävä Prinssi Edwardin saarelle voidakseen tulla kirjoittajana itsekseen? Joihinkin kysymyksiin ei tulla saamaan koskaan vastauksia, mutta melkein tekisi mieli väittää Montgomeryn olleen kyllä oikeassa. Niin Anna- kuin Emilia-kirjat olisivat voineet syntyä vain saarella.

Mutta kuten opettaja Carpenter jo varhaisessa vaiheessa synkistelee: "Hänen on maksettava hinta!" Niin todella on, sillä viimeisen romaanin (Runotyttö etsii tähteään / Emily's Quest) optimistinen otsikko kummallakaan kielellä ei mitenkään kuvasta teoksen kauhistuttavaa depressiivistä pohjavirettä.

Tämäkö on nuortenkirjallisuuden klassikko, tämä itsemurhahakuinen vuodatus, jonka taustalle on pakko laittaa klassisen kauden The Curea soimaan?

Tätäkö esi- ja varhaisteinit ovat halki vuosikymmenten lukeneet ja jos ja kun ovat, niin mitä se on heille tehnyt?

Hyytävintä ja surullisinta on se, miten väkinäiseen "onnelliseen loppuun" Montgomery trilogiansa pusertaa, miten vähän hän tuntuu sellaiseen loppuun enää itsekään uskovan, miten vähäveriseltä ja epäkiinnostavalta tuntuu ajatella Emilian ja Teddyn tulevaa yhteistä elämää Autiossa talossa.

Kun Anna meni Gilbertin kanssa naimisiin, se oli looginen viihdekirjasarjan lopputulema ja ellei se sitä muuten olisi ollut, niin "jatko-osat" Sateenkaarinotko ja Kotikunnaan Rilla todistavat synkistäkin sävyistään huolimatta siitä, että tässä perheessä elämä jatkui ja se jatkuu vielä seuraavastakin sukupolvesta ja näillä ihmisllä on aina toisensa.

En nyt tarkoita tällä mitään lisääntymismystiikkaa, mutta on vain vaikea nähdä, mikä Emilian ja Teddyn pitkitetyn onnen lähde trilogian lopun jälkeen voisi olla. Ja palatakseni biografiselle tasolle, voisiko asialla olla jotain tekemistä kirjailijan oman elämän kroonisen onnellisuusvajauksen kanssa.

Mutta en hauku näitä kirjoja, en todellakaan! Analyysini on enemmän kuvaileva kuin arvottava. Minähän olen todellakin ihminen, joka arvostaa väsyneimpien stadionbändien uupuneimpia myöhäiskauden levyjä. Ja sellainen nuupahtamisen dynamiikka Emily-sarjaa leimaa. Nuortenkirjallisuudeksi tämä on möhiskirjallisuutta.

Olisin vaan suonut, että Montgomery olisi jaksanut rakentaa trilogiaan paremman loppufeidauksen. Kolmannen kirjan lopussa, kun niin sanottu onnellinen loppu täytyy rakentaa pitkitetyn jännityksen jälkeen kasaan, hän tuntuu lyövän hanskat aivan tiskiin. Häntä ei enää kiinnosta. Ja biografinen tulkinta: miksi kiinnostaisi, ellei itse enää usko sellaiseen.

Pysyn Anna-leirissä. Pirteä, teräväkielinen punapää on omiaan kohottamaan ihmisen mieltä laskukausienkin keskellä. Ehkä sellainen hahmo tuntui vanhenevasta kirjailijasta valehtelulta, mutta lukijaan se resonoi ajasta aikaan. Annassa on elämää ja optimismia.

Niin, se runotyttö. Aino Krohn (myöh. Kallas) kirjoitti teininä 1800-luvun lopussa sen nimisen runon, joka julkaistiin hänen debyyttikokoelmassaan, ja Ainoon ihastunut I.K. Inha käänsi vuosikymmeniä myöhemmin kaksi ensimmäistä Emily-romaania. Uuden Kuun Emiliasta tuli Pieni runotyttö ja samalla suomalaiseen kulttuuriin syntyi trooppi, josta ei vieläkään olla päästy eroon. Tuskin olen ollut ainoa kirjoja lukematon ihminen, jonka käsitystä päähenkilöstä onneton nimivalinta on johtanut harhaan. Kalseuteen ja jääräpäisyyteen asti itsenäinen Emilia ei todellakaan ole mikään pörröinen herkistelevä "runotyttö", vaikka monikerroksisen tunteellinen yksilö onkin. Ja kirjoittaakin mieluummin proosaa!