12: The Curen Apart

 

Siinäpä se sitten. Kirjoitan vielä erikseen koko sarjasta, mutta tässä fiiliksiä loppupätkästä.

Teddy ja Ilse ovat siis menossa naimisiin. Kaiken lisäksi Emilia on pyydetty morsiusneidoksi ja saman jäätävän velvollisuudentuntonsa vallassa hän katsoo aiheelliseksi suostua. Siihen on vielä talvi aikaa ja tuon talven aikana Emiliasta tulee menestyskirjailija, sillä Säädyllinen ruusu myy hyvin. Shrewsburyssa juoruillaan, mutta tärkeää palautetta tulee neiti Royalilta - joka myöntää ettei moinen kirja olisi New Yorkissa syntynyt - ja Dean Priestiltä, joka kehuu teosta ja näyttää muutenkin löytäneen itsestään ihmisen mulkun tilalle. Hyvä tässä vaiheessa.

Varsinaiset lehtiarvostelut saavat Emilian ymmälleen ja Montgomery kuvaa aika hersyvästi, miten kirjailija ei ole ottaa niistä tolkkua, kun yksi kehuu tasan samaa asiaa mitä toinen haukkuu. Arvosteluista olisi kai tarkoitus ottaa opiksi, mutta miten se nyt on mahdollista? Aistin kuvauksessa omaelämäkerrallisuutta Montgomeryn taholta.

Noin muuten menestyskirjailijan elämä ei tunnu miksikään muuttuvan. Ilmeisesti se ei vielä kuvattuna aikana ollut juoksemista kirjallisesta / markkinoinnillisesta tilaisuudesta toiseen.

Keskellä talvea Emilia sattuu kävelyllä tapaamaan rouva Kentin, joka vaatii häntä tulemaan vieraisille ja utelee kovasti, mitä Emilia ajattelee Teddyn ja Ilsen häistä ja rakastaako tämä yhä Teddyä. Ärsyyntyneenäkään Emilia ei voi valehdella tässä kohtaa ja myöntää rakastavansa. Ja se onkin tarinan varsinaisesti ratkaiseva käänne. Sinänsä näppärästi Montgomery on kirjoittanut avuliaaksi voimaksi lopulta sen ihmisen, joka on tehnyt kaikkensa tuhotakseen tähtiin kirjoitetun rakkauden.

Nimittäin Emilian ja rouva Kentin välille syntyy jonkinlainen ystävyys tai ainakin nuorempi nainen käy rouvan luona välillä puhelemassa ja lainaa jonkun kirjankin. Sen välistä sitten löytyy kirje, jota rouva Kent ei 27 vuoden aikana ole nähnyt! Ja se on hänen aviomieheltään, joka kuoli lyhyeen sairauteen vieraassa kaupungissa ennen Teddyn syntymääkään!

Rouva Kent kertoo nyt trilogian seuraavan goottiromanttisen perhetarinan. Avioliittonsa alussa hän on asunut miehensä kanssa anoppilassa ja kokenut olleensa kovin halveksittu ja hyljeksitty. Sitten hän vielä poltti kasvonsakin ja oli nyt siis myös ruma. Hän oli miehensä tietämättä myös raskaana ja hirveän henkisen paineen alaisena ajatteli olevansa todella alhaalla aviomiehen kiintymysjärjestyksessä, miehen rakasta koiraakin alempana. Niinpä rouva Kent myrkytti koiran. Hän jäi siitä kiinni. Vihainen aviomies lähti liikematkalle ja sairastui siellä kuolettavasti. Rouva Kent jäi siihen kauheaan uskoon, että mies oli kuollut vihateh häntä.

Mutta tämän kirjeen hän oli kirjoittanut viimeisillä voimillaan ja laittanut sen kirjan väliin, joka oli päätynyt osana jäämistöä leskelle. Joka ei sitä ollut koskaan löytänyt, kun ei ollut halunnut miehensä kirjoihin koskeakaan.

Mutta kirjeessä mies antaa rouva Kentille kaiken anteeksi ja sanoo rakastavansa tätä ja tulevansa aina rakastamaan!

Nyt on rouva Kentin vuoro olla muuttunut ihminen kuten tohtori Burnleyn aiemmin. Samaan hengenvetoon hän tunnustaa Emilialle torpedoineensa tämän ja Teddyn mahdollisuudet. Näet kun Teddy lähti Eurooppaan, oli hän typeryyksissään jättänyt äitinsä toimitettavaksi kirjeen, jossa tunnusti rakkautensa Emilialle. Äiti oli sen höyrystänyt auki ja tuhonnut mokoman kirjeen ja näin jättänyt kummankin osapuolen siihen käsitykseen, ettei toinen hänestä välitä.

Cue vuosikausien loputon paskassa ja suossa tarpominen, jota kolmannen osan lukija on tässä sitten saanut kestää.

Mutta tuoko totuuden paljastuminen heti onnen? No ei vittu tietenkään. Tuostahan on jo kauan aikaa. Emilia hymähtelee väsyneesti, että olisihan se ollut kiva aikanaan tietää, mutta liian myöhäistä, Teddy on jo unohtanut kaiken, menee naimisiin Ilsen kanssa, rakastaa tätä. Tähän kohtaan jotain mahdollisimman itsesäälistä The Curelta soimaan, ehkä Apart.

Ilse on saapunut Blair Wateriin ja häitä vietetään pian. Ilse häslää ja koheltaa ja käyttäytyy kaiken kaikkiaan liikaa energiajuomia vetäneen pupun tavoin, mutta tuo hillitympinä hetkinään aika selvästi esille, ettei rakasta Teddyä, vaikka tästä pitääkin.

Kaikkia asianosaisia vaivaa alleviivattu levottomuus, että hommat eivät nyt ole menossa niin kuin pitäisi. Ilse käyttäytyy, asianomaisesten luonne-erot toki huomioiden, aika samoin kuin Emilia ennen oletettuja häitä Priestin kanssa. Siis jos huutaa itselleen ja muille tarpeeksi lujaa, että nyt menee oikein ja hyvin, saa ehkä päinvastaista tolkuttavan sisäisen äänensä kuulumattomiin.

Uuden Kuun puutarhassa Emilia tapaa Perryn ja tulee melkein vahingossa paljastaneeksi tälle, että itse asiassa Perry on Ilsen suuri rakkaus. Disclaimaa sitten heti että ei nyt tietenkään enää, hänhän on menossa naimisiin Teddyn kanssa. Mutta Perry on silleen että ei saatana, oletko tosissasi, sehän on aina vaan vittuillut minulle.

Mutta koneisto pään sisällä mitä ilmeisimmin raksuttaa. Ja vain pari päivää ennen häitä Ilse ja Perry on skandaalimaisesti nähty yhdessä autoajelulla.

Hääpäivä. Ja siitähän show syntyykin. Montgomery venyttää lukijan piinan äärimmilleen.

Vihkimiseen on enää kymmenen minuuttia, kun eräs täti-ihminen huohottaa juhlataloon tiedon, että Perry Miller on jäänyt juuri auton alle ja kuollut!

Tai no, varmasti on nyt jo kuollut, niin pahassa kunnossa oli kun sairaalaan vietiin.

Tieto halutaan pimittää yläkerrassa valmistautuvalta Ilseltä, ettei tunnelma menisi pilalle, mutta ilmeisesti tämä on kuullut puheet, koskapa havaitaan karanneeksi yläkerran ikkunan kautta

Montgomery siirtyy lähes luettelomaisen nopeaan kerrontaan. Ilse on mennyt sairaalaan Perryn luo. Tämä ei ole likimainkaan henkihieverissä, mutta onnettomuus on avannut padot ja päättäväinen ex-morsian ilmoittaa, että on kyllä menossa naimisiin, mutta vain ja ainoastaan Perry Millerin kanssa.

Tätä varhaisesta vaiheesta asti ennustanut lukija hymähtää tyytyväisenä, vaikka eihän arvoitus kovin vaikea ole ollut.

Mutta vielä nytkään ei Montgomery salli lukijan tuudittautua onnelliseen loppuun, vaan skandaalin haihduttua kuljettaa Teddyn taas Montrealiin - nyt äiti mukanaan - ja antaa Emilian kituutella vielä vuoden yksin ja epävarmuudessa, turhanpäiväisiä kosijoita jaloista potkiskellen. Herranjumala, naisenhan täytyy olla jo yli kahdenkymmenenviiden ja koko aikuisikänsä hän on vain angstannut. Mistään uusista kirjallisista projekteistakaan ei puhuta mitään.

Mutta sitten Teddyn äiti kuolee ja eräänä kesäkuun iltana tuttu merkkivihellys kuuluu ulkoa ja yhtäkkiä Teddy vain on siinä ja toteaa Emilialle, että kai sinun nyt täytyy rakastaa minua ja Emilia että joo joo ja kertoo siitä tuhotusta kirjeestä.

Ja Dean Priest antaa heille lahjaksi Aution talon ja häitä vietetään kohta ja kirjasarja päättyy ja se päättyy latteaan loppunuottiin, kun kirjailija yrittää puristaa mailastaan romanttisen tulevaisuudenkuvan, johon ei itsekään usko.

Lukija jää vähän pettyneeksi ja surulliseksi ja lupaa tehdä kokonaisreflektion sarjasta, kunhan on ehtinyt vähän sulatella.