3: Romanttista mutta ei hauskaa

 

Nyt käsiteltävässä pätkässä Montgomery erkanee yhä selvemmin Anna-sarjan meiningistä, ja vähän omituisellakin tavalla tämä liittyy siihen, että juuri 12 täyttänyttä Emiliaa on jotenkin enenevässä määrin alettu kohdella ulkonäköarvioinnin ja (sentään aika läpällä heitettyjen) avioliittospekulaatioiden kohteena. Nykylukijalle tulee paikoin aika epämukava olo, mutta toisaalta Montgomery tietysti varmasti tuo esiin ajan ja paikan todellisia puhetapoja, kenpäties rehellisemmin kuin aiemmin kirjoitetuissa Anna-kirjoissa. Yleisvaikutelmakseni on muodostunut, että Runotytöissä kirjailija ylipäätään on asemansa jo vakiinnutettuaan uskaltanut kirjoittaa monista asioista suoremmin. Samoin se esiteini-ikäisyyteen aika luontevasti liittyvä edgyily, kipuilu ja dramaattisuus tuntuvat tässä hyvin rehellisesti kuvatuilta.

Kotiutuminen Uuteen Kuuhun ja Blair Wateriin, samoin kuin oman pikku kaveripiirin löytyminen, ovat jo siinä määrin vakiintuneita tosiasioita, että nyt draamaa aletaan hakea aika klassiseen nuortenkirjatyyliin irrallisista, mutta ainakin kokijalleen käänteentekevistä tuntuvista tapauksista. Joskus ne ovat isompiakin kuin siinä luvussa, jonka Montgomery aloittaa upeasti: "Uudessa Kuussa sattui muuan tapaus siksi, että Teddy Kent sanoi eräänä päivänä Ilse Burnleysta kohteliaisuuden eikä Emilia Starr oikein pitänyt siitä. Valtakuntiakin on kukistunut samasta syystä."

No nyt sattunut tapaus on sitten sellainen, että Emilia päättää leikata itselleen otsatukan voidakseen kilpailla kauneudessa Ilsen kanssa, mutta säikähtää sitten tekemisiään ja saksii otsatukan pois tehden itsestään ainakin omasta mielestään hirvittävän ruman. Tosin sitten kun hiukset vähitellen kasvavat takaisin, hän onkin entistä nätimpi.

Kohtaus rinnastuu Annan nuoruusvuosien kohtaukseen, jossa päähenkilö päättää värjätä punaiset hiuksensa mustiksi kulkukauppiaalta ostamallaan tökötillä ja saa aikaiseksi vihreät hiukset ja itselleen hirveän nöyryytyksen. Tosin Emiliaa Montgomery kohtelee tässä samoin kuin kirjassa muutenkin lempeämmin, joskin hieman skitsofreenisesti. Kaveripiirin pojat Teddy ja Perry ovat koko ajan lääpällään häneen ja hänen silmiensä tuhovoimaa korostetaan joka käänteessä, mutta samaan aikaan tuntuu olevan niin lasten kuin aikuisten piirissä yleisesti hyväksytty totuus, että Ilse on tytöistä kauniimpi. Montgomerylle on tyypillistä rinnastaa tyttökaverusten perinteisempi kauneus ja jonkinlainen eteerinen vetovoima, jota Emiliassa selvästi on - Annalla sama vetovoima oli vielä kuvattu luonteeltaan ehkä jotenkin vähemmän mystisenä, luonteen hienoudesta kumpuavana, myöhemmässä ikävaiheessa ilmenevänä, mikä toisaalta heijastaa sankarittarien persoonien selviä eroja. Emilia ei ole mikään Annan kopio.

Selväksi tulee ainakin se, ellei joku vielä tiennyt, että myös 1900-luvun taitteen tyttöihin kohdistui valtavia ulkonäköpaineita ja tylyä esineellistämistä. Vaikka kyse tosiaan olisi kaksitoistavuotiaista.

Mainitun luvun lopussa Perryn eksentrinen Tom-täti on jo kiristämässä Emilialta lupausta mennä aikanaan naimisiin sukulaispoikansa kanssa, tämä kun köyhistä oloista tulevana lupaavana nuorukaisena tarvitsisi vähän paremmista piireistä olevan vaimon. Paikalle sattuva Perry itse on sentään äärimmäisen kiusaantunut ja ajaa tädin pois pilaamasta mahdollisuuksiaan. Sama avioliittosuunnitelma näyttää kyllä olevan koltiaisen itsensäkin mielessä, ja kun Emilia arvelee, että ottaisi aikuisena mieluummin taiteellisen Teddyn, lupaa Perry siinä tapauksessa lyödä tältä pään poikki.

Emilian lopputulema asiasta: "Se oli romanttista, mutta ei hauskaa."

Jakson muita tapauksia: yökylässä Burnleylla oleva Emilia pelastaa talon tulipalolta, koska nukkuu kummitusullakolla Ilsen usuttamana ja sattuu havaitsemaan palon ensin. Kissanpentu kuolee myrkytettynä eikä tästä edes kerrota yhtään sen enempää, business as usual. Vakavampaa on se, että katolinen sekoilija Korkea John, joka aiemmin huijasi Emiliaa tämän joutuneen rotanmyrkyn uhriksi, on nyt päättänyt alkaa vittuilla Murrayille ja kaataa tonttien rajalla olevan metsikön. joka on suojannut Murrayn maita ja mahdollistanut puutarhaviljelyksen siellä. Tämä hanke olisi Uudelle Kuulle katastrofi, mutta tilanteen pelastaa taas Emilia, nyt menemällä puhuttelemaan katolista pappia isä Cassidya, joka osoittautuu mukavaksi mieheksi, runouden ymmärtäjäksi ja tietysti irlantilaiseksi, mikä kai riittää perusteluksi sille, että hän päättelee Emilian olevan soma pieni keiju tai jotain sinne päin. Cassidy heittää koko ajan 12-vuotiaalle retoriikkaa, että eihän sinun kaltaistesi keijukaisten pitäisi täällä ihmisten maailmassa liikkuakaan, mutta nyt kuitenkin liikut, niin otatko teetä. No, hän osoittautuu myös runouden ymmärtäjäksi ja taitaakin olla ensimmäinen aikuinen, josta Emilia löytää mentorin tässä harrastuksessaan. Ihan ironisenkin hauska keskustelu käydään, kun Emilia rohkaistuu kyselemään asiantuntijalta, miten saisi tekeillä olevan runoeepoksensa sankarittaren pois luostarista.

Metsikkö saadaan siis pelastettua, kun Emiliaan ihastunut Cassidy menee puhumaan Korkealle Johnille järkeä.

Nyt luetun jakson loppupuoli koostuu Emilian matkasta muutamaksi viikoksi isotäti Nancyn luo. Tämä Nancy on tyypillinen vanha eksentrinen nainen, joka elää omituisessa isossa talossa kälynsä, Priest-sukua edustavan Carolinen kanssa. Nancy on Murray, mutta mennyt aikanaan Priestin kanssa naimisiin. Näitä Priestejä pidetään tällaisena katolisena noitajenginä ja kaikenlaiset goottilaiset kummitusjutut assosioituvat välittömästi kahden vanhan naisen asuttamaan taloon. Nancy on kiinnostunut tapaamaan uusimman Murrayn. Elisabet-täti arvelee tarjolla olevan rahallisia ja verkostoitumistyyppisiä etuisuuksia, jos isotäti sattuisi Emiliasta pitämään, joten reissuun suostutaan, vaikka rouvien asuintalolla Priest Pondilla onkin kaikin tavoin epämääräinen maine.

Emilian ensimmäinen yö talossa onkin kauhujen täyttämä, kun hän huomaa joutuneensa nukkumaan kummitustaloon! Aivan omituista ja epäluonnollista meteliä kuuluu seinän takaa koko ajan ja tyttöparka on seuraavana aamuna vaatimassa päästä kotiin, kunnes Nancy-täti muistaa, että niin, siinä seinän takana on vanha savupiippu, jossa pesii pääskysiä.

Kun tämä kummitustalokuumotus saadaan näin ratkottua, kotiutuu Emilia Priest Pondiin varsin hyvin. Siellä saa olla vapaammin ja aamupalatkin ovat parempia. Eivätkä toisiaan nälvivät vanhukset Nancy ja Caroline ole kiinnostuneita siitä, kuuleeko nuori tyttö jotain korvilleen sopimatonta. Sellainenhan onkin Emiliasta kiinnostavaa, mutta jännitys kääntyy ahdistukseksi, kun hän saa kuulla Ilse Burnleyn vanhempien kammottavan tarinan. Se on niinkin kammottava, että tohtori Burnleyn aivan liian nuori ja elämänhaluinen vaimo on pian Ilsen synnyttyä karannut merille serkkunsa kanssa ja sitten kuollut hetimiten haaksirikossa!

Emilia on tästä goottilaisen romanssin käänteestä aidosti paskana eikä usko voivansa enää ystäväänsä Ilseäkään kohdata, koska tietää nyt totuuden tämän vanhempien tarinasta ja Ilse itse ei.

Mielikuvakseni tästä kiinnostavasta jaksosta jää yhä selvemmin, että Montgomery herkuttelee ja tykittelee itseään varmaan vaikutuksille alttiissa iässä kiinnostelleen goottiromantiikan parissa, mutta muovaa siitä taitavasti metatasoksi, joka vaikuttaa sinänsä vain Emilian mielikuvitusmaailmaan, mutta kyseisen mielikuvitusmaailman ollessa Emilialle oikeastaan "todellinen maailma" myös kaikkeen muuhunkin. Montgomery sijoittaa sisäistarinoita periaatteessa realistiseen nuortenkirjaan ja saa aikaan vaikutelman jostain aivan muusta. Anna-kirjoissa oli viitteitä tähän suuntaan, mutta Runotytössä juonne vahvistuu dramaattisesti.

Olisikohan Montgomery oikeasti halunnut kirjoittaa eeppisen goottilaisen fantasian ilman mitään periksiantoa realismille?