4: Hänen täytyy maksaa siitä

 

Sarjan ensimmäinen osa päättyy teini-iän orastaessa ja verrattuna Anna-kirjoihin Montgomery kirjoittaa tähän liittyvistä asioista yllättävänkin suoraan. Best friend Ilse "kehittyy merkillisen kauniiksi", Emiliakin kasvaa, vaikka on yhä "lapsi ruumiiltaan, vaikkei mieleltään". Tämän romaanin päättävänä kesänä hän on juuri täyttänyt kolmetoista.

Enemmän pistää silmään vanhempien miesten jatkuva kiinnostus Emiliaan. Tai oikeastaan nyt käsiteltävässä jaksossa se eskaloituu, kun tyttö vielä Priest Pondissa kesää viettäessään joutuu kunnon dramaattiseen seikkailuun: merenrannan jyrkänteellä ihanaa asterinkukkaa tavoitellessaan hän luisuu irtoavan maan mukana kapealle kielekkeelle ja joutuu makaamaan pitkän tovin siellä kaukana kaikesta, alla kymmenen metrin pudotus kivikkoon ja varmaan kuolemaan, voimatta liikahtaakaan putoamatta. Kärjistetyn epäuskottava romanttisen seikkailun tilanne, ja tässä vaiheessa viimeistään lukijalle alkaa valjeta, että Montgomery käyttää tällaisia hassutellakseen, heittääkseen vähän tribuuttia oman nuoruudenlukemistonsa suuntaan.

Pakolliseksi pelastajaksi saapuu Priest-suvun hyljeksitty eksentrikko Dean Priest, "Pönttöselkä", ruumiillisilta ominaisuuksiltaan vähemmän imarreltu akateeminen kyynikko, justiinkin sellainen tyyppi, joka 2000-luvulla tavattaisiin illasta toiseen kulttuurikapakan nurkkapöydässä muistelemassa menetettyjä unelmiaan. No, tällaiseksi hahmoksi Dean osoittaa kiitettävää fyysistä toimeliaisuutta hakiessaan köyden ja pelastaessaan Emilian sen avulla. Seuraavaksi hän sitten tietysti rakastuu likkaan, alkaa jo tutuksi tulleen keijukaisläpän, vääntää Starr-sukunimestä että Emilia on "tähti", aloittaa pitkät kävelyretket maisemissa tytön kanssa, saa luettavakseen runojakin, ja kun Emilia äkkiarvaamatta kutsutaan takaisin Blair Wateriin, lupaa kirjoittaa "lihavia kirjeitä". Emilia on tarjoamassa jäpikkäälle mahdollisuutta jäähyväissuudelmaankin, mutta tämä toteaa, että "ei sinun tarvitse suudella minua - vielä". On kuitenkin selvää ja aika suoraan sanottuakin, että Dean Priest kaavailee Emiliasta itselleen kumppania tämän aikuistuttua. Jep jep.

Tähän väliin sivuhuomio: Kuinkahan yllättävistä Suomen kulttuurihistorian nurkista Runotyttö-viitteitä löytyy? Menee ihan spekulaation puolelle, mutta Dean Priestillä on Karri-koira ja Montgomerynsä aivan varmasti lukenut Leinos-Ville on kyllä voinut innoittua siitä, että Dean kutsuu Emiliaa muun muassa "tähtitytöksi".

Blair Wateriin palattua ehditään teoksen loppuosan aikana sitten näytellä muutamakin iso draama. Ensin Elisabet-täti löytää Emilian salaisen kirjoituskätkön, mukaan lukien viiltävän hahmonkuvauksen omasta itsestään, luonnollisesti hurjistuu ja on heittää paperit liekkeihin, mutta Emilia saa yhden eeppisimmistä oikeutetuista raivokohtauksistaan, ja lopputuloksena on yllättävä (tai ei niin yllättävä) välien tasaantuminen antagonistien kesken, kun Emilia ymmärtää kirjoittaneensa tädistä vähän pahastikin ja täti taas, että lapsikin on itsevaltainen ihminen, jolla on tunteet. Ainakin ensimmäisen osan päättyessä vaikuttaa, että nämä kaksi ovat löytäneet toimivan keskinäisen suhteen selvemminkin kuin lukija olisi odottanut, mutta eiköhän tässä liene vielä mutkia matkassa varsinaiseen aikuistumiseen päästäessä.

Sitten Emilia sairastuu niin pahaan tuhkarokkoon, että jälleen ollaan jo hengenmenostakin huolissaan. No, se sentään on realismia. Mutta se ei ehkä ole, että kuumehoureinen Emilia alkaa soperrella kaivosta ja Ilse Burnleyn äidin kohtalosta. Kuten edellisessä päivityksessä kirjoitin, Priest Pondin mummot olivat hänelle paljastaneet Ilsen äidin kauhean rikoksen eli karkaamisen serkkunsa kanssa merille, minkä seurauksena tohtori Burnleystä tuli naisia, ml. tytärtään vihaava nihilisti. Jo tuolloin Emilia oli varma, ettei Ilsen äiti ole voinut syyllistyä mihinkään sellaiseen! Ja nyt hän näkeekin houreissaan tämän kulkevan illalla takaisin laivalta, jolle on serkkunsa saatellut, ja putoavan Leen vanhaan kaivoon, joka on auki!

Juuri Elisabet-täti on se, joka päättää ottaa tämän sekoilun vakavasti, tosin vain rauhoittaakseen sairasta lasta. Mutta kun hän on tälle luvannut tutkituttaa kaivon, hän sen myös tekee, ja kuinka ollakaan sen pohjalta löytyvät Beatrice Burnleyn jäänteet. Sitten käy ilmi, että kaivo onkin ollut tuona yönä auki, koska renki oli vaihtamassa siihen uuden kannen mutta ei ollut saanut hommaa päivänvalon aikana loppuun.

Tohtori Burnleyn vaimo, Ilsen äiti, on siis yhä varmemmin kuollut. Mutta koska näin tapahtui kammottavan onnettomuuden seurauksena ja uskottomuussyytökset osoittautuvat aiheettomiksi, muuttuu tohtori ihmisenä täysin! Hän alkaa rakastaa tytärtään, suorastaan hukuttaa tämän vuosien varrella antamatta jääneeseen hellyyteen. Nyt aletaan olla jo huolissaan siitäkin, hemmotteleeko hän "villinä kasvaneen" Ilsen pilalle. Mutta Ilsestäkin isänrakkaus on tekemässä kunnon tyttöä, joka yrittää jopa opetella eroon kirosanoista.

Tämän melodraaman ratkettua alkaa loogisesti myös Emilian toipumisprosessi. Montgomery siis flirttailee goottiromanssin kliseillä ja jättää tarkoituksella aavistuksen avoimeksi, onko tapahtuneessa mitään spekulatiivista. Kuten valistusmies tohtori Burnley toteaa, hän on voinut houreissaan vain sekoittaa Jimmy-serkun kaivoon putoamisen Leen kaivoon. Tarkoituksellisen epäuskottava ja hatara selitys: oikeasti Montgomery on halunnut tykitellä supernaturaalia tähän väliin. Keski-ikäistynyt ja sievistelyyn vähän kyllästynyt kirjailija on halunnut pistellä vähän isommilla panoksilla asemansa jo vakiinnutettuaan. Tämä on koko ajan Runotytön isoin ero Anna-kirjoihin verrattuna.

Lisää draamaa on vielä tarjolla. Sitä irtoaa yllättävän vähän Dean Priestin tarkoitushakuisesta yllätysvierailusta Blair Wateriin, vaikka jäbäleisson ja hänen tähtityttönsä kuljeskelevatkin maita ja mantuja puhumassa syvällisiä ja mielenkiintoista kyllä, Elisabet-tätikin pitää tällaista ystävyyttä Emilialle vain terveellisenä.

Mutta koulussa on uusi opettaja, Francis Carpenter, Montgomerylle tyypillinen hahmo, viiltävän terävä älykkö, joka on juomisen takia tuhonnut mahdollisuutensa päätyä maalaiskoulua kummempaan paikkaan. Kuitenkin valovuosien parannus aiempaan opettajaan nähden, sillä pisteliäisyydessäänkin ymmärtää taidetta eikä ole itse loukkausherkkä. Teddyn hänestä tekemä osuva, mutta epäimarteleva muotokuva saa herra Carpenterin suunnilleen toteamaan, että joo, käytäpä sinä aikasi mieluummin piirtämiseen kuin matematiikkaan.

Tietysti Carpenter saa myös kuulla, että tämä Emilia, tämä kirjoittaa runoja. Hän haluaakin niitä nähtäväkseen. Asenne on, että "aivan varmasti täyttä paskaa, mutta katellaanpa. Jos ovat paskaa, niin kerron sen, jos eivät ole, niin kerron senkin." Sitten Emilia hirveällä stressillä valikoi parhaimmistonsa ja muistikirjallisen proosaa vielä kylkeen ja jää tuntien jälkeen luokkaan kuulemaan opettajan palautetta.

Carpenter lukee runoja tyyliin: "Joo, syyskuu, toukokuu, lokakuu, auringonnousu, auringonlasku, punaiset lehdet, vihreät versot, voitko nyt vittu tajuta että nämä kuvat on jo muutamaan kertaan käytetty". Emilia ihan paskana, että ei minusta sitten olekaan mihinkään. Mutta Carpenter, että sulla on täällä kymmenen säettä tuhannesta jotka on oikeasti hyviä ja Sodoma ja Gomorrakin olisi pelastuneet, jos sieltä olisi löytynyt kymmenen hurskasta, että tajuatko että yritän tässä sanoa, että jatka tykittelyä!

Sitten opettaja tarttuu Emilian proosaan. Mutta lipastonlaatikosta olikin tarttunut käteen väärä muistikirja. Tässä ei olekaan haikailevaa goottiromantiikkaa vaan piikikkäitä luonnekuvia lähiympäristön ihmisistä, esim. lehtori Carpenterista. "Hän pitää maanantaisin mustaa takkia, koska se saa hänet ajattelemaan, ettei hän olekaan ollut humalassa", kirjoittaa kolmetoistias opettajastaan varsin tarkkanäköisesti!

Ja koska Carpenter on puutteistaan riippumatta ymmärtäjähahmo, juuri tämä sattuva kuvaus hänestä itsestään käännyttää hänet lopullisesti Emilian kirjoitusharrastuksen puolelle. Ehkä tämän kutsumus ei olekaan haikailevan romantikon kutsumus! Mutta kutsumus se kuitenkin on ja vaativa sellainen.

Teoksen lopussa opettaja jää pohtimaan: "Tällä lapsella on sellaista, jota minulla ei ole milloinkaan ollut ja jonka saadakseni olisin uhrannut kaiken. Mutta hänen täytyy maksaa siitä - hänen täytyy maksaa siitä - hänen täytyy maksaa."

Pahaenteistä ja lupaavaa! Ei muuta kuin on with the show ja eteenpäin sarjassa. Tämä on saakelin kiinnostavaa luettavaa, kovin monitasoista ja käänteissään yllättävää. Lahjakas kirjailija päästänyt itsensä monilla tapaa kunnolla valloilleen vasta tässä sarjassa ja varmasti tilittänyt paljon omiakin kokemuksiaan.