7: Siltä väliltä

 

Nyt lukemassani jaksossa seurataan 15-vuotiaan Emilian elämää keväästä seuraavaan talveen, ja kaikenlaisia kommelluksia ja draamoja siihen tietenkin mahtuu. Sinänsä peruskuvio ei tässä jaksossa juurikaan etene: Ruth-täti on epäluuloinen ja yrittää saada Emiliaa kiinni kaikenlaisista moraalisista rikkeistä, muistikirjat täyttyvät runoista ja nyt niitä joissakin lehdissä jo julkaistaankin, koulussa Emilia menestyy mutta on Evelyn Blaken vihakampanjan kohteena, kolmen häntä havittelevan miespuolisen hahmon eli Deanin, Teddyn ja Perryn suhteen asiat pysyvät niin ikään jokseenkin entisellään.

Silti tapahtuu tavallaan paljonkin aikuistumisen tiellä ja "alppipolulla", jollaisen kiipeämiseksi Emilia kasvamisensa ihmisenä ja taiteilijana määrittelee. "Emily climbs", sehän tosiaan on tämän osan alkukielinen nimi.

Ja nyt lukemaani jaksoon taisi sisältyä myös sarjan toistaiseksi dramaattisin yliluonnollis-goottilainen tapahtumasarja.

Ikäkautensa Emilia määrittelee keväällä 15 täytettyään: "Mutta minä en pidä aikuiseksi tulolla kiirettä. On hauskempaa olla niin kuin nytkin - siltä väliltä. Näin voin olla lapsellinen milloin tahdon, kenenkään pitämättä sitä sopimattomana. Jos taas tahdon käyttäytyä täysikasvuisen tavoin, oikeuttaa pituuteni siihen."

Siinäpä teini-ikä tiivistettynä! Emilian pituuteen muuten viitataan tässä vaiheessa sarjaa huomattavan usein. Samoin joka käänteessä joku on toteamassa, ettei hän mitenkään sievä ole. Bestis-Ilse sen sijaan on, ilmeisesti "naisellisempaa tyyppiä". Näiden pohdintojen runsaslukuisuudessa voi varmasti aistia jotain kirjailija Montgomeryn omista nuoruudentraumoista. Aiemminkin olen todennut, että aikuisten - sekä miesten että naisten - puhe tyttölapsista on kuvatussa miljöössä koko ajan hyvin esineellistävää.

Yllättävän nopeasti Montgomery sivuuttaa kesän, siihen nähden että nuoruutta kuvatessa luulisi jokaisen kesän olevan eeppisten muutosten aikaa. Vai onko tämä vain suomalainen näkemys? Mutta ei Prinssi Edwardin saaren ilmasto meikäläisestä niin paljoa poikkea. Kuitenkin ottaen huomioon, että juuri kesällä Emilia saa olla kotona Uudessa Kuussa, vanhan seurapiirinsä kanssa ja vapaana Ruth-tädin ja pikkukaupungin kyyläämisestä, luulisi 15-vuotiaan kesästä olevan enemmän kerrottavaa.

Syksyn orastaessa Emilia ja Ilse sitten joutuvatkin melkoiseen seikkailuun. He näet lähtevät kiertämään jalkapatikassa maaseutua hankkiakseen tilauksia Shrewsburyn Sanomille ja tietysti taskurahaa itselleen. Hyvin arveluttavaa päästää kaksi nuorta tyttöä tuollaiselle reissulle! Mutta saita Wallace-eno ratkaisee asian, Emilian elatuksessa auttava lisätulo on tarpeen.

Ensin ei tapahdu mitään sen dramaattisempaa kuin että poliittisesti eri kantaa edustavat maalaismiehet vittuilevat lehtitilausten kauppaajille ja eksyminen matkalla johtaa ihanan kauniiseen yöhön heinäpaalin päällä nukkuen, minkä tosin katkaisee Emilian putoaminen kyseisen paalin päältä maahan. (Ei ruumiinvahinkoja.)

Sitten tytöt saapuvat Malvernin niemen seudulle, jossa on meneillään kriisitilanne. Bradshaw'n perheen pieni ainokainen poika on ollut päiväkausia kateissa, ja vaikka etsinnät yhä jatkuvat, alkaa toivo olla vähissä. Läheisen suon pelätään nielaisseen pojan ikuisesti. Äiti on vajonnut hysteeriseen tilaan ja kaikkien muiden paikallisten mielialat ovat ymmärrettävän synkät.

Emilia ja Ilse saapuvat tämän kaiken keskelle, ja rajuilmankin vielä kaiken kukkuraksi uhatessa sattuvat etsimään yösuojaa juuri Bradshaw'n talosta, jossa naapurin rouva yrittää pitää jonkinlaista järjestystä yllä. Perheen isä on tietysti etsinnöissä, äiti vajonneena omaan paniikkiinsa kamarissaan, mutta naapurinrouvan ohella paikalla on kaksi isovanhempaa, kumpikin omalla tavallaan jo hassahtaneita - tai siten heidät ensin kuvaillaan.

Isoisä Bradshaw toistelee jäyhän tuimana: "Lapsi ei voi kadota jäljettömiin yhdeksännellätoista vuosisadalla", mihin naapurinrouva huomauttaa, että nyt eletään jo kahdettakymmenettä.

Talossa haahuilee myös vielä pahemmin dementoitunut rouva McIntyre, kadonneen lapsen äidinäiti, nimensä mukaisesti Skotlannista kotoisin. Aamuyöllä hän vaeltelee Emilialle ja Ilselle annettuun huoneeseen ja kertoo tarinan siitä, miten hänestä tuli "vaimo, joka pieksi kuninkaan".

Näet nuorena vaimona Skotlannissa hän oli saanut emännöidä läheistä kartanoa, kun kuningatar Viktoria puolisoineen ja Bertie-poikineen tuli sinne vierailulle. Pikku prinssi leikki hänen oman poikansa kanssa ja oli tietysti näistä kahdesta hurjempi ja tottelemattomampi, johdattaen rouva McIntyren poikaakin koko ajan leikkimään purolle, jonne ei olisi saanut mennä. Kun pojat sitten melkein hukkuivat puroon, antoi rouva tilanteesta päävastuulliselle pikkuprinssille niin sanottua piiskaa pyllylle. Ja penskasta tuli tietysti sittemmin kuningas Edvard VII.

Tästä muuten saadaan tarkka määritys Runotyttö-sarjan tapahtuma-ajalle. Nimittäin tarinaa kertoileva rouva McIntyre mainitsee kuningatar Viktorian kuolleen kaksi vuotta sitten. Vasta silloin hänestäkin on siis tullut "vaimo, joka pieksi kuninkaan", Edvardin noustua valtaistuimelle. Näin ollen tapahtuma-aika on syyskesä 1903 ja näin ollen Emilia on syntynyt vuonna 1888. Hyvä vuosi, isoisänikin syntyi silloin. Todella outo ajatus se, mutta tosiasia myös.

No anyway old ladyn mentyä tytöt nukkuvat vielä jonkin aikaa, mutta sitten kun he aamulla heräävät, ilmenee jotakin täysin selittämätöntä! Emilia on ilmeisesti unissaan piirtänyt kartan, joka osoittaa, missä kadonnut Allan-poika on: erään läheisen vasta rakenteilla olevan huvilan yläkerrassa. Tytöt olivat tullessaan huvilan ohittaneetkin, se oli vetänyt Emiliaa jo silloin puoleensa ja hän oli haaveillut asuvansa samanlaisessa joskus itsekin.

Tytöt kiikuttavat Emilian unipiirroksen lääkäri McIntyrelle, romahtaneen äidin veljelle ja rouva McIntyren pojalle, joka ehkä juuri tästä syystä ottaakin sen vakavasti ja järjestää etsijät kyseiselle huvilalle. Ja kas sieltä kadonnut lapsi löytyykin, lähes henkihieveriin nälkiintyneenä mutta vielä pelastettavissa. Omaisten kiitollisuus Emilialle on toki pohjaton, mutta tämä itse ei halua oikein kuulla koko asiasta. Hän ymmärtää nyt lopullisesti omaavansa jonkinlaisen yliluonnollisen voiman tiettyjen tilanteiden sattuessa ja aika vaikeaahan sellaisen kanssa on tulla toimeen.

Jakson loppupuolen suuri draama liittyy sitten siihen, miten Emilian elämän miehistä seuraava yrittää häntä suudella, tässä tapauksessa Perry. Josta Emilia ei välitä kuin toverina. (Sivumennen sanoen olen muuten varma, että jatkuvasti tukkanuottasilla olevat Ilse ja Perry päätyvät vielä yhteen, mutta ainakin tässä vaiheessa Perry on vakuuttunut siitä, että tulevana poliitikkona hän tarvitsee juuri Emilian kaltaisen vaimon ja onkin jo ehtinyt alustavasti kosia tätä "puolenkymmentä kertaa".)

Nyt eräänä iltana Emilia muistaa jättäneensä muistikirjansa alakertaan koululaukkuun, mikä on vaarallista, koska aamulla herätessään Ruth-täti pääsisi lukemaan sen. Kun hän sitten menee alakertaan pelastamaan koululaukkuaan, löytää hän ensin aiemmin huomaamatta jääneen kirjeen, jossa eräs hänen runonsa on hyväksytty julkaistavaksi ihan rahasta.

Sitten hän huomaa ikkunan takana kolkuttelevan Perryn, joka on tulossa rehtori Hardyn illallisilta, joille oli päässyt pidettyään koulussa vaikuttavan puheen. Perry haluaa purkaa kaikki kommellukset, joita hänelle oli vaativan illan mittaan sattunut. Emilia kuuntelee nämä.

Sitten Perry ilmoittaa aikovansa nyt suudella Emiliaa, ja koska tämä ei ensin ota asiaa todesta, ei ehdi väistää kokonaan, vaan saa muiskun korvaansa. Ja juuri samalla hetkellä herännyt Ruth-täti saapuu huoneeseen!

Tätä täysin moraalitonta toimintaa ratkotaankin sitten kokonaisen perheneuvottelun verran, mutta Emilia selviytyy siitä voittajana ja fiiliksellä, että vasta nyt häntä aletaan kohdella oikeasti aikuisena. Kun on kerran kosijoitakin!

Mitä Perry Milleriin tulee, sen asian Emilia määrittelee tädeille realistisesti: "Kymmenen vuoden kuluttua Perry Miller on mies, jota Murraykin mielellään arvostaa. Mutta hän ei satu olemaan sitä tyyppiä, joka minua miellyttää. Siinä koko juttu."

Aikuisuutta on osata paaluttaa tällaisia näkökantoja. Siinäkin mielessä Emilia on siis kiivennyt taas yhden askelman.

Seuraava päivitys tulee, kun olen saanut tämän kakkoskirjan loppuun. Mitähän kaikkea siihenkin mennessä vielä tapahtunee!