8: Sydän sanoo ei

 

Näin on saatu toinen kirja, Runotyttö maineen polulla, loppuun. Samoin päättyy Emilian kolmivuotinen opintotaival Shrewsburyn lukiossa. On aika astua aikuisuuteen, mutta missä merkeissä?

Käsiteltävän jakson alussa kuvataan Emilian yhä onnistuneempia kirjallisia pyrintöjä viimeisen koulutalven aikana. Yhä useammin hän saa juttuja läpi lehdissä, jotka maksavat ihan rahaakin. Hittituotteeksi osoittautuu tosipohjainen Vaimo joka pieksi kuninkaan, josta maksetaan kerrassaan 40 dollaria ja vielä suuressa newyorkilaisessa aikakauslehdessä. Tämä kaupallinen menestys saa tädit Ruthin ja Elisabetinkin jo pyörtämään päänsä ja palauttamaan Emilialle oikeuden kirjoittaa myös fiktiota.

Nöyryyttävämpää on hävitä koulun runokilpailu arkkiviholliselle Evelyn Blakelle. Opettaja Carpenterin kaltaiset asiantuntijat pitävät kyllä tämän ballaadirunoa joka tapauksessa huonompana kuin Emilian lähettämää luontokuvaelmaa, mutta Emilia on kaiken lisäksi varma, että Evelyn on pöllinyt runon jostain. Myöhemmin ilmenee näin olleenkin ja Emilia saa siitä kiristysaseen Evelynia vastaan.

Skandaali syntyy, kun toverukset Emilia, Ilse, Teddy ja Perry lähtevät reellä talviretkelle iltamiin, jonne Ilse on pyydetty lausumaan. Hänen isänsä, tohtori Burnley, lähtee esiliinaksi, mutta lääkäri kun on, joutuu kesken kaiken lähtemään potilasta katsomaan. Vaan eivätköhän täysipäiset nuoret yksinkin takaisin kotiin selviä.

Paluumatkalla syntyy kuitenkin kamala lumimyräkkä ja matkan jatkaminen käy mahdottomaksi. Onneksi lähellä on autioksi jäänyt, mutta kunnossa pidetty talo, jossa voi lämmittää takan ja viettää siedettävän yön.

Siitä tuleekin romanttinen seikkailu. jossa pojat pystyvät todistelemaan miehuuttaan järjestämällä tulet takkaan ja löytämällä vielä säilykkeitäkin syötäväksi. Mutta vähemmän romanttisesti Ilse on joutunut kauheiden vatsanväänteiden kouriin. Hän on kai syönyt jotain sopimatonta.

Vaan eipä vähä mitään! Autiotalon kaapeista löytyy myös viskiä. Perryn mukaan se on ihmelääke, joka parantaa kaikki vaivat. Vettäkään ei tosin ole, joten Ilsen on juotava viskiä raakana.

(Anna-kirjojen tuntija havaitsee tässä huvittavan muunnelman kohtauksesta, jossa Diana juo vahingossa kotiviiniä luullen sitä marjamehuksi.)

Viski parantaakin Ilsen vatsan, mutta jo muutamasta hörpystä hän tulee niin päihinsä, että katsoo parhaaksi mennä nukkumaan. Aamulla hän selittää olotilaansa varsin järkevästi: "Minä olin niin humalassa, etten olisi voinut olla puhumatta. -- Minulla oli kuitenkin vielä sen verran tolkkua, että tajusin olla hiljaa, muuten olisin ikipäiviksi tehnyt itseni narriksi."

Illalla Ilsen sammumisen jälkeen on kuitenkin tapahtunut muutakin merkittävää: Teddy on katsonut Emiliaa. Eikä milla tahansa katseella, vaan sellaisella, josta Emilia tietää Teddyn rakastavan häntä ja tajuaa itsekin rakastavansa Teddyä! Tämäkin maaginen katse jää kuitenkin yhtä ainutkertaiseksi tapahtumaksi näiden kahden välillä kuin kohtaus kirkonportailla aiemmin. Teddy alkaa sössöttää jotain unien kauppaamisesta, Emilia saa siitä novelli-idean ja alkaa työstää ajatuksissaan sitä rakkaushommien sijaan.

Asianomaiset tai edes tädit ja sedät eivät ensiksi ajattele tästä lumisesta seikkailusta mitään sen kummempaa: kelihän nyt oli mahdoton, yöpyminen neljän kesken autiotalossa oli välttämättömyys. Mutta Ilsen mielestä juttu hänen vahinkohumaltumisestaan on niin hersyvä, ettei sitä voi olla levittelemättä pitkin Shrewsburya, ja pian käsillä onkin häväistysjuttu, jonka ydin liittyy tietysti siihen, että kaksi tyttöä ja kaksi poikaa ovat VIETTÄNEET YÖN KESKENÄÄN ilman aikuisten valvontaa ja sitten oli vielä sitä viskiäkin. Kyllähän vilkas mielikuvitus nyt heti tajuaa, mitä siellä on todennäköisesti tapahtunut.

Emilialle tämä aiheuttaa ongelmia: häneltä aletaan perua kaikenlaisia sovittuja osallistumisia Shrewsburyn seurapiiritapahtumissa eikä kukaan oikein katso enää kadulla päin. Tuskallisinta on, ettei Ruth-täti, joka on lonkkavaivojen takia ollut kotiin sidottuna, tiedä edes vielä koko jupakasta. Emilia kokee pakolliseksi kertoa tälle koko totuus ja vain totuus, vaikka onkin varma, että tulee saman tien karkotetuksi tädin katon alta.

Mitä vielä! Ruth-tädissä herää oikeutettu raivo sukulaistytön väärästä kohtelusta. Kyllä hän saa nälviä ja pomottaa Emiliaa, mutta suvun ulkopuolinen yhteisö ei. Täti käy saman tien pistämässä aisoihin niin pastorinrouvan kuin rehtorinkin.

Tämä on ratkaiseva kohtaus Emilian ja Ruth-tädin suhteessa. Aivan samoin kuin aiemmin Elisabet-tädin kohdallam ei aluksi tyrannilta vaikuttanut Ruth-tätikään sitä ole, hänen pehmittämisensä näkemään sukulaistytön arvo omana itsenäisenä aikuistuvana persoonanaan on vain ollut vielä hankalampaa. Joka tapauksessa on yhä selvempää, että Emilian paras selviytymisase omassa yhteisössään on arvovaltainen sukutausta.

Niinpä Ruth-tädin puuttuminen tilanteeseen laukaisee ongelmat kertaheitolla. Juorut lakkaavat, kukaan ei enää paheksu autiotalossa vietettyä yötä.

Kevään merkittävin tapaus Shrewsburyssa on neiti Janet Royalin saapuminen mestoille. Tämä paikkakunnan kasvatti on aikanaan muuttanut New Yorkiin ja päätynyt huomattavan aikakauslehden toimittajaksi, joka myös antaa kustantamoille lausuntoja kaunokirjallisista teoksista. Emilia on tehnyt viraabelihommia paikallislehdelle ja häntä pyydetään nyt haastattelemaan neiti Royalia, jota hän lähestyykin pelokkaan-kohteliaalla kirjeellä hyvissä ajoin. Ja saa ilahtua suunnattomasti, kun neiti vastaa tapaavansa mielellään nuoren naisen, joka on kirjoittanut Vaimon, joka pieksi kuninkaan,

Emilia ottaa tietysti käsikirjoitusnipun mukaan mennessään tapaamaan neiti Royalia kaupungin laidalla sijaitsevaan taloon, jossa tämä oleskelee sukulaisensa luona. Häntä on evästetty, että neiti on muuten mukava ihminen, mutta hyvin arka ja tarkka kiinanpystykorvastaan, josta ei saa sanoa yhtään poikkipuolista sanaa.

Seuraa kohtaus, joka on slapstick-Montgomerya parhaimmillaan. Pihatiellä Emilian kylkeen liimautuu "kookas valkoinen leuhukarvakoira", jonka tämä olettaa kyseiseksi kiinanpystykorvaksi, kun ei ole sellaista koiraa tietääkseen koskaan nähnyt. Koira seuraa Emiliaa sisälle, sekoilee ja sotkee neiti Royalin kauniin puvun ja huonekalut, rikkoo maljakon, varastaa paistetun kanan, tuhoaa Emilian mukaan ottamat käsikirjoitukset (joista sentään on kotona jäljennökset).

Koko ajan Emilia on silleen että tuo nainen antaa kyllä koiralleen ihan kohtalaisia vapauksia. Neiti Royal taas suhtautuu häneen jäätävästi ja vastaukset haastattelukysymyksiin ovat yksisanaisia. Tosi huono feng shui!

Kun Emilia sitten tekee nujerrettuna lähtöä, kysyy neiti, eikö tämä kuitenkin ottaisi koiraansa mukaan.

Hahaa! Käy ilmi, ettei kumpikaan neideistä tiedä, kenen sekoileva koira on. Neiti Royalin kiinanpystykorva on ollut koko ajan suljettuna yläkerran makuuhuoneeseen ettei kiusaisi talon kissaa.

Jää on murrettu ja naiset huomaavat tulevansa mainiosti toimeen keskenään. Niinkin mainiosti, että lopulta neiti Royal esittää Emilialle varsin perustavaa laatua olevan tarjouksen: lähdepä minun kanssani New Yorkiin. Saat asua kämppiksenä ja lehdessämme on tarjolla yleisapulaisen paikka, lähinnä kahvinkeittäjän, mutta siitähän sitä pääsee kiipeämään sitä alppipolkua.

Nyt Emilia ajautuu elämänsä toistaiseksi pahimpaan identiteettikriisiin. Kaikki on muuttumassa joka tapauksessa: Ilse ja Perry jatkavat koulutietä tahoillaan ja Teddykin ilmoittaa menevänsä taidekouluun Montrealiin.

Asiaa ei helpota se, että Elisabet-täti, jolle Emilia yrittää sysätä ratkaisuvallan, päätyy Nancy-tädin avittamana yksinkertaiseen ratkaisuun: tyttö saa päättää itse.

Emilia tuskailee, riitelee itsensä kanssa, kysyy neuvoa suunnilleen kylänmiehiltä - on hyvin tunnistettavalla tavalla hukassa. Kuinka järkevää olisikaan tarttua tällaiseen tilaisuuteen! Niitä ei jokaiselle suoda. Mutta sydän sanoo ei. Uusi Kuu on koti ja asiassa on mukana kansallisylpeyskin, minkä opettaja Carpenter pukee sanoiksi huomauttaessaan kitkerästi, että voithan sinä sinne mennä ja sitten sinusta tulee taas yksi jenkki.

Tässä ollaan koko Montgomeryn maailmankuvan äärellä. Siinä Prinssi Edwardin saari pienyhteisöineen ja pikkumaisuuksineenkin näyttäytyy aina kotina ja "todellisena paikkana", positiivisena vastakohtana suurkaupunkien hulluudelle. Tällä on sivumennen sanoen paljon yhtäläisyyttä vaikkapa suomalaiseen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kirjallisuuteen, kaupungin näkemiseen rappeutuvana ja rappeuttavana paikkana.

Emilian ajattelussa oma kotiseutu on hänen luovuutensa mahdollistaja. New Yorkissa hänellä voisi olla materiaalisia mahdollisuuksia eikä Montgomery kehystä asiaa siveyden tai moraalin kautta vaan niin, että suurkaupunki geneeristää, tuhoaa sen mikä Emilian kirjoittamisessa on hänen omaansa. Tekee hänenstä skribentin, senttarin. Niin neiti Royalille näyttää käyneen. Tämä, ammattitoimittaja, kadehtiikin Emilian luomisen paloa ja voimaa. Mutta voisiko se säilyä New Yorkissa?

Lopulta on selvää, minkä ratkaisun Emilia tekee: hän jää Uuteen Kuuhun.

Sitä ennen olisi vielä pari miesasiaa ratkaistavana.

Suvun ja Ruth-tädin Emilian sulhasena roikottama Andrew-serkku saa aikaiseksi oikean kosinnan. Kieltävä vastaus on lukijalle ilmiselvä ja kaikille muille tyrmistyttävä yllätys. Emilian argumentti on perustavanlaatuinen: ei voi mennä naimisiin, jos ei rakasta.

Verhotumman ja alustavamman kosinnan esittää Perry, joka on suuntautumassa lakialalle ja kaipailee edelleen tulevaisuuteensa edustavaa vaimoa. Nämäkin toiveet Emilia tekee tyhjiksi suoraviivaiseen tyyliin: Perry on hyvä ystävä ja täts it. Perry on kuitenkin myös hahmo, joka tajuaa ein eiksi ja sanoo alakuloisen huvittuneena hoitaneensa homman ehkä vähän väärin. (Veikkaan edelleen, että hän päätyy vielä yksiin Ilsen kanssa.)

Mutta Teddy. Se jonka kosintaan päähenkilömme kaiketi suostuisi. Ja joka saa runollisena iltana ennen kaiken muuttumista maailman parhaan tilaisuudenkin moiseen. Mutta ei kosi, ei tunnu edes huomioivan kylkeen kiinni kasvanutta toveriaan, joka on kaiketi liian lähellä.

Kummallinen nuori mies: ollut vuosia ihastunut tyttöön ja saanut vastakaikua eikä silti edes tässä iässä tajua mistään mitään.

Sitten on tietysti vielä Dean Fucking Priest, joka on tämän kirjan lopussa vasta palaamassa viimeisimmältä maailmanmatkaltaan,

Areena on nyt hänen.

Mutta veikkaan, että kovin yksiselitteisesti mikään ei tule viimeisessäkään kirjassa menemään.