9: Dean Fucking Priest

 

Olen siis päässyt alkuun kolmannessa ja sarjan viimeisessä kirjassa Runotyttö etsii tähteään. Alkukielellä se on Emily's Quest ja tulkitsen nimen viittaavan tehtävään tai etsintään siinä mielessä, että tämän nuoren ihmisen on löydettävä paikkansa maailmassa ja ratkaistava sitä paikkaa määrittävät suuret kysymykset. Ja tämän ensimmäisen neljänneksen aikana Montgomery pääseekin vauhtiin vähintään näiden kysymysten paaluttamisessa.

Teoksen alussahan tilanne on se, että Emilia on hylännyt tarjotun mahdollisuuden lähteä New Yorkiin aikakauslehteen töihin, palannut Uuteen Kuuhun vailla muuta virkaa kuin talon työt ja kirjoittaminen ja lähipiiriläiset Ilse, Teddy ja Perrykin ovat kaikki kadonneet maailmaan tuuliin. Emilia suhtautuu asemaansa kuitenkin optimistisesti. Uusi Kuu on ihana koti ja kirjoittamiseen riittää energiaa. Lehdet ostavat juttuja koko ajan ja maksavat yhä paremmin. Täditkin alkavat suhtautua häneen vähän niin kuin aikuisena - enää ei tarvitse juoda maitoteetä! Kontrollin alaisena Emilia kuitenkin on, vaikka se onkin aiemmasta pehmennyt.

Ensimmäinen koulunjälkeinen vuosi kuluu näissä merkeissä. Joku nopeasti karkotuksen saava kosija nyt ohimennen mainitaan, mutta on selvää, että Emilian sydän on kiinnittynyt ennen muuta Teddyyn.

Seuraava kesä muuttaakin sitten asetelmaa eikä positiiviseen suuntaan. Ehkä Montgomery ei ollut kesäihmisiä, sillä jälleen minua hämmästyttää se, miten hän rakentaa draamaansa sivuuttamalla taas yhden kukkeimman nuoruuden kesän melkein kokonaan! Ei sentään aivan, mutta se mitä tapahtuu on negaatiota: Ilse ja Teddy eivät ole tulossa Blair Wateriin koko kesänä. Sen kynnyksellä luottohenkilö, opettaja Carpenter, sairastuu ja kuolee. Nuorena harrastetut elostelut ovat nitistäneet miehen ennen aikojaan. Kuolinvuoteella näytellään melodramaattinen kohtaus, joka todistaa opettajan kriittisen katseen merkityksen Emilian kirjoittamiselle.

Sillä joskin Carpenter on ollut kritiikissään tyly, ovat hänen motiivinsa olleet pyyteettömät ja taustalla aito halu kannustaa lahjakasta yksilöä yhä parempaan. Mutta miten on Dean Priestin laita? Vuosien ja Emilian kirjoitustyön edetessä tämä taustalla aina väijyvä muka-ystävä koettaa parhaansa mukaan ja aikuisen miehen auktoriteetillaan rapauttaa tytön uskoa kirjoitustyöhönsä. Aina hänen mielestään Emilia on sievisteleviä ja söpöjä juttuja kirjoittava herttainen tyllerö, jonka tosin olisi jo aika jättää moiset haihattelut ja hyväksyä aikuisuutensa ja kohtalonsa - kohtalonsa Dean Priestin nättinä nuorena vaimona.

Lukijaa alkaa vituttaa vähitellen jokainen sivu, jolla Dean Priestin nimi edes mainitaan.

Vielä seuraavaksi vuodeksi jäbä kuitenkin poistuu näyttämöltä, perinteiselle talvimatkalleen tällä kertaa Japaniin. Emilia saa hieman tilaa elää ja hengittää ja kokee parikin romanssinpoikasta, joista jälkimmäinen näyttää hetken vakavaltakin. Sliipattu seurapiirihahmo, täysin parodisesti nimetty Aylmer Vincent, valloittaa Emilian sydämen tavalla ja voimalla, joka tuo Anna-kirjat tuntevan lukijan mieleen välittömästi tuon sarjan "pitkän, tumman ja komean prinssin" Roy Gardnerin, jonka kanssa Anna melkein erehtyy naimisiin.

Mutta Vincent on kuvattu keski-ikäisen kirjailijan etäännyttävällä ironialla teennäisemmäksi ja tyhjää täynnä olevaksi livertelijäksi ja siihen sopii myös Emilian paljon Annaa nopeampi kyllästyminen hemaisevaan kosijaansa. Itse asiassa Montgomery sivuuttaa koko episodin parissa lyhyessä luvussa ja toteaa vähän turhankin äkillisesti, että yhtäkkiä Emilia vain tajusi lakanneensa rakastamasta Vincentiä. Perhe on tietysti taas kerran kovin kovin pettynyt.

Emilia etsii rakkautta, luulee hetkellisesti voivansa löytää sen muualta, mutta mielessä kangastelee tietysti Teddy. Muu on korviketoimintaa. On vain niin, että Teddyn kirjeet ovat käyneet harvasanaisemmiksi ja kylmemmiksi eikä jäbää itseään ole tietenkään näkynyt pian pariin vuoteen. Emilia on tietenkin loukkaantunut ja pettynyt ja vastaa samalla mitalla. Asetelma, jossa hän on päätynyt viettämään aikuistumisensa vuosia landella samalla kun parhaat ystävät tykittelevät menemään Montrealissa on täydellisen epätasapainoinen. Emilialla on kirjoitustyönsä, mutta se on yksinäistä työtä ja nuori ihminen kaipaa seuraakin.

Mutta kesällä kaksi vuotta lähtönsä jälkeen Teddy ja Ilse saapuvat Blair Wateriin, vaikkakin vain pariksi viikoksi! Asianomaiset ovat nyt laskujeni mukaan 19-vuotiaita, siinä iässä jossa suomalainen nuori viettäisi kirjoitusten jälkeistä kesäänsä. Ei tässä vielä vanhoja ainakaan olla ja mitä tahansa voi tapahtua!

Vaan ei tapahdu. Ilse on yhtä herttainen kuin ennenkin, mutta Teddy viileä ja varautunut ja jotenkin maailmanmiehempi kuin ennen.

Lukija havaitsee kuitenkin kylmyyden näiden kahden välillä olevan molemminpuolisesta ohipuhunnasta aiheutunutta. Emilian luonteeseen sopii viimeistä piirtoa myöten olla uhmakkaan loukkaantunut ja rakentaa muureja itsensä ja vanhan ihastuksen välille, mutta myöskään Teddy ei ole erityisen kommunikaatiotaitoinen eikä ehkä tietysti varmakaan tunteistaan, muttei ainakaan Emilian tunteista. Tämä on omaa tulkintaani Montgomeryn rivien välistä.

Ärsyttävää piirileikkiä ei piristä se, että Emilia saa mielestään syyn epäillä Ilsen ja Teddyn välillä olevan nyt jotain.

Seuraavaksi Teddy lähtee kahdeksi vuodeksi Pariisiin, hän on saanut stipendin. Jäähyväiset ovat muodolliset ja niiden jälkeen Emilia itkee katkerasti. Se elämän rakkaus tuntuu kouriintuntuvasti karanneen hänen ulottuviltaan.

Mutta arkistoistaan hän löytää kertomuksen Unelmien kauppias, jonka oli improvisoinut yhdestä Teddyn kommentista sinä yönä, jonka nuoret viettivät lumen saartamassa autiotalossa ja jolloin Emilia ja lukija ajattelivat heidän olevan rakastuneita toisiinsa.

Hullulla vimmalla Emilia alkaa työstää siitä romaania, jollainen syntyykin kuudessa viikossa. Sitten puhtaaksikirjoitus ja kustantajalle. Hylkäys. Toiselle kustantajalle. Ehdollinen puolto, mutta muutosehdotuksiin ei Emilia katso voivansa suostua.

Nyt hän tekee yhden tähänastisen elämänsä pahimmista virheistä: uskoo käsikirjoituksen mestoille palanneen Dean Vitun Priestin luettavaksi.

Ja tällä hahmollahan ei ole mitään syytä tukea Emilian unelmia. Tämä itse uskoo kässäriin, mutta ei omaa tarpeeksi itseluottamusta voidakseen sinnikkäästi sivuuttaa auktoriteettien mielipiteet. Ja valitettavasti Dean on edelleen hänelle auktoriteetti.

Lukija huutaa Emilialle: Se on varmasti hyvä kässäri! Ei se kaipaa kuin pientä hiontaa! Tarvitset vain kustantajan, joka uskaltaa julkaista ajan muotityyleistä poikkeavaa kamaa!

Sillä on selvää niukoistakin kuvailuista, että Emilian tyyli kallistuu fantasiaan ja kevytgotiikkaan ja kaihtaa realismin kirjon tyylejä järjestelmällisesti.

Dean Priest olisi objektiivisimmillaankin aivan väärä esilukija tällaiselle teokselle. Eikä hän ole objektiivisimmillaan. Hän haluaa vaimon eikä kirjallista menestyjää. Hän on itse asiassa nykykielellä groomannut Emiliaa enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi jostain sieltä esiteiniydestä asti. Hyi saatana.

Dean riepottelee Unelmien kauppiaan söpösteleväksi paskaksi, epätoivoinen Emilia menee polttamaan sen huoneensa uunissa, katuu saman tien, juoksee kohtalaisen sekapäisenä Uuden Kuun portaat alas - ja kompastuu ja onnistuu kaatumaan Laura-tädin ompelukoriin ja saamaan siinä olleet sakset jalkansa läpi.

Nyt lukemani osuus huipentuu siis alun hitauden jälkeen tykitellen ja lukijaa kuumotellen. Melodraaman parhailla perinteillä melkeinpä leikittelevä random-onnettomuus nimittäin ajaa pahojen haavojen ja verenmyrkytysuhan takia Emilian kuoleman partaalle, ja sitten on uhkana jalan amputointi.

Lyhyesti kuvatun vuoteenomana vietetyn talven aikana hän makaa äärimmäisen masennuksen vallassa, mutta kukapa on aina vierellä? No kuka muu muka?

Dean Priest! Kyllä hän nyt osaa hellästi hoivata sen onnettomuuden uhria, jonka onnettomuuden on tarinan sisäisen logiikan mukaan itse aiheuttanut ja siitä täysin vastuullinen.

Kevään koittaessa Emilia kokee fyysisen ihmeparantumisen, mutta on selvää, että henkisesti hänet on nujerrettu. Tämän luvun päättyessä hän näyttää olevan vastaamassa Dean Priestin tunteisiin.

Älä tee sitä! huutaa lukija. Ja jaksaa uskoa, että katastrofi vielä vältetään. Ellei Montgomeryn tapa kohdella lukijaa ole Anna-kirjoista täysin ratkaisevasti muuttunut.

Tämä oli poikkeuksellisen voimakkaita tunteita herättänyt jakso ja oli vaikea lopettaa lukemista tähän, mutta kaikesta huolimatta, maailmassa on muutakin.

Tällaisena väliloppuhuomiona on kuitenkin todettava jo nyt, että kaikista tykittelevistä juonenkäänteistä huolimatta Montgomeryn väkevä perussanoma - se miten vaikeaa kuvattuna aikana on ollut tulla omaksi itsekseen kirjoittavana naisena - resonoi halki aikojen. Tämä ei oikeastaan ole viihdekirjallisuutta ellei sitten joku Madame Bovarykin ole, tai miksei saatana vaikka Anna Karenina.

Ne tosin olivat miesten kirjoittamia.