Lukija etsii tähteään

  Siinäpä se sitten. Kirjoitan vielä erikseen koko sarjasta, mutta tässä fiiliksiä loppupätkästä. Teddy ja Ilse ovat siis menossa naimisiin. Kaiken lisäksi Emilia on pyydetty morsiusneidoksi ja saman jäätävän velvollisuudentuntonsa vallassa hän katsoo aiheelliseksi suostua. Siihen on vielä talvi aikaa ja tuon talven aikana Emiliasta tulee menestyskirjailija, sillä Säädyllinen ruusu myy hyvin. Shrewsburyssa juoruillaan, mutta tärkeää palautetta tulee neiti Royalilta - joka myöntää ettei moinen kirja olisi New Yorkissa syntynyt - ja Dean Priestiltä, joka kehuu teosta ja näyttää muutenkin löytäneen itsestään ihmisen mulkun tilalle. Hyvä tässä vaiheessa. Varsinaiset lehtiarvostelut saavat Emilian ymmälleen ja Montgomery kuvaa aika hersyvästi, miten kirjailija ei ole ottaa niistä tolkkua, kun yksi kehuu tasan samaa asiaa mitä toinen haukkuu. Arvosteluista olisi kai tarkoitus ottaa opiksi, mutta miten se nyt on mahdollista? Aistin kuvauksessa omaelämäkerrallisuutta Montgomeryn taholta. Noin

  Masentavaa, suoranaista tervanjuontia on lukea tätä toiseksi viimeistä pätkää, jossa vuodet vierivät ja elämä tuntuu ajavan Emilian ohi eikä suurin kirjallinenkaan onnistuminen kompensoi sitä, että rakkausasiat ovat perustavanlaatuisesti metsässä. Peruskuvio on koko ajan sama: Ilse ja Teddy ja Perrykin liehuvat missä liehuvat, Emilia jäkittää Uudessa Kuussa. Häneltähän ei puutu kosijoita, tässä jaksossa Montgomery tuntuu heittävän epätodennäköisiä sellaisia Emilian elämän statisteiksi melkein trollauspohjalta. On Mark Greaves, jenkkikirjailija, jonka kertomus pitää julkaistaman paikallislehdessä, mutta viimeinen arkki on kadonnut. Lyhyellä varoitusajalla Emilia kutsutaan kirjoittamaan omasta päästään tarinan loppu uusiksi ja ammattimainen friikkuhan tekee mitä käsketään. Mutta sitten eräänlaiseksi sähkövaloajan urbaaniksi boheemisekoilijaksi kuvattu Greaves ilmaantuu Uuteen Kuuhun haukkuakseen päähenkilömme maanrakoon kertomuksensa teurastamisesta - vain rakastuakseen siinä paikassa

  Nyt luetussa jaksossa tapahtuukin paljon. Sen alussahan lukijalle alkaa selvitä, että Emilia on päättänyt mennä naimisiin Dean Priestin kanssa. Ja pitkään vaikuttaakin siltä, että näin todella käy. Mutta toisaalta lukijan annetaan ymmärtää, kuinka katastrofaalinen virhe moinen olisi. Ja toisaalta tällaisten romaanien dynamiikkaa tunteva lukija aavistaa, että ihan niin asia ei kuitenkaan tule menemään. Lukijalle ja Emilialle annetaan aikaa. Elisabet-täti, joka hyväksyy naima-aikeen muutenkin pitkin hampain, antaa ehdottoman ehdon, että ennen Emilian 20. syntymäpäivää ei häitä vietetä. Ja siihen on vielä vuosi. Dean Priest, jolta eivät massit ole kesken loppumassa, vetää taskustaan suhteellisen voittavan kortin Emilian lopulliseksi valloittamiseksi: hän ostaa heidän tulevaksi kodikseen Aution talon, josta tyttö on aina haaveillut, joskin sen piti esiteiniunelmissa olla hänen ja Teddyn asumus. Yksi kesä kuluu taloa rempatessa ja sisustaessa. Siitä ollaan tekemässä boheemipariskunnan eks

  Olen siis päässyt alkuun kolmannessa ja sarjan viimeisessä kirjassa Runotyttö etsii tähteään. Alkukielellä se on Emily's Quest ja tulkitsen nimen viittaavan tehtävään tai etsintään siinä mielessä, että tämän nuoren ihmisen on löydettävä paikkansa maailmassa ja ratkaistava sitä paikkaa määrittävät suuret kysymykset. Ja tämän ensimmäisen neljänneksen aikana Montgomery pääseekin vauhtiin vähintään näiden kysymysten paaluttamisessa. Teoksen alussahan tilanne on se, että Emilia on hylännyt tarjotun mahdollisuuden lähteä New Yorkiin aikakauslehteen töihin, palannut Uuteen Kuuhun vailla muuta virkaa kuin talon työt ja kirjoittaminen ja lähipiiriläiset Ilse, Teddy ja Perrykin ovat kaikki kadonneet maailmaan tuuliin. Emilia suhtautuu asemaansa kuitenkin optimistisesti. Uusi Kuu on ihana koti ja kirjoittamiseen riittää energiaa. Lehdet ostavat juttuja koko ajan ja maksavat yhä paremmin. Täditkin alkavat suhtautua häneen vähän niin kuin aikuisena - enää ei tarvitse juoda maitoteetä! Kontrol

  Näin on saatu toinen kirja, Runotyttö maineen polulla, loppuun. Samoin päättyy Emilian kolmivuotinen opintotaival Shrewsburyn lukiossa. On aika astua aikuisuuteen, mutta missä merkeissä? Käsiteltävän jakson alussa kuvataan Emilian yhä onnistuneempia kirjallisia pyrintöjä viimeisen koulutalven aikana. Yhä useammin hän saa juttuja läpi lehdissä, jotka maksavat ihan rahaakin. Hittituotteeksi osoittautuu tosipohjainen Vaimo joka pieksi kuninkaan, josta maksetaan kerrassaan 40 dollaria ja vielä suuressa newyorkilaisessa aikakauslehdessä. Tämä kaupallinen menestys saa tädit Ruthin ja Elisabetinkin jo pyörtämään päänsä ja palauttamaan Emilialle oikeuden kirjoittaa myös fiktiota. Nöyryyttävämpää on hävitä koulun runokilpailu arkkiviholliselle Evelyn Blakelle. Opettaja Carpenterin kaltaiset asiantuntijat pitävät kyllä tämän ballaadirunoa joka tapauksessa huonompana kuin Emilian lähettämää luontokuvaelmaa, mutta Emilia on kaiken lisäksi varma, että Evelyn on pöllinyt runon jostain. Myöhemmin i

  Nyt lukemassani jaksossa seurataan 15-vuotiaan Emilian elämää keväästä seuraavaan talveen, ja kaikenlaisia kommelluksia ja draamoja siihen tietenkin mahtuu. Sinänsä peruskuvio ei tässä jaksossa juurikaan etene: Ruth-täti on epäluuloinen ja yrittää saada Emiliaa kiinni kaikenlaisista moraalisista rikkeistä, muistikirjat täyttyvät runoista ja nyt niitä joissakin lehdissä jo julkaistaankin, koulussa Emilia menestyy mutta on Evelyn Blaken vihakampanjan kohteena, kolmen häntä havittelevan miespuolisen hahmon eli Deanin, Teddyn ja Perryn suhteen asiat pysyvät niin ikään jokseenkin entisellään. Silti tapahtuu tavallaan paljonkin aikuistumisen tiellä ja "alppipolulla", jollaisen kiipeämiseksi Emilia kasvamisensa ihmisenä ja taiteilijana määrittelee. "Emily climbs", sehän tosiaan on tämän osan alkukielinen nimi. Ja nyt lukemaani jaksoon taisi sisältyä myös sarjan toistaiseksi dramaattisin yliluonnollis-goottilainen tapahtumasarja. Ikäkautensa Emilia määrittelee keväällä 15